Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen kirjoitti (25.2), että perussuomalaiset ummistaa silmänsä.
Vähälle huomiolle on jäänyt tulevat paketit ja EU:n kehittyminen yhä enemmän tulonsiirtounioniksi. Suomen viennin hyötyminen jää marginaaliseksi, vientimme on pientä maihin, jotka saavat elvytysrahaa eniten, esimerkiksi Italiaan. Suomen saanto on pieni. Tässä voi käydä niin, että Itä-Euroopan maat saavat sellaisen piristysruiskeen teollisuuteensa, että se tekee Suomesta kilpailukyvyttömän.
Vesa Vihriälä totesi, että kansallinen elvytys olisi ollut vaihtoehto, sillä Suomi saa lainaa liki nollakorolla, mutta solidaarisuus valittiin. Kuinka paljon suomalainen veronmaksaja on valmis maksamaan? Onko perälautaa? Seuraava paketti tulee syksyllä 1 500 miljardia. On älyllistä epärehellisyyttä olettaa, että Eurooppa tällä pelastuu.
Yleinen huomio tästä niin sanotun ”Kestävän kasvun paketista” on riski, että unohdamme ison kuvan, mitä haetaan: hallitus on ollut etukenossa ja kerännyt maakunnista valmiit esitykset. Niissä huomio kiinnittyy mittakaavaan. Tässä EU:n re-startissa pyrkimys on globaaliin kilpailukykyyn, mahdollisuuteen menestyä maailman markkinoilla. Täyttävätkö esitetyt hankkeet nämä? Uhka on, että palastelemme tämän liian pieniin. Toisaalta: Mikäli hanke ei saa rahoitusta markkinoilta, pankeista ja sijoittajilta, kannattako sitä toteuttaa?
Parhaillaan valtionvarainvaliokunta käsittelee EU:n omia varoja. Niitä ei pitänyt olla, mutta kohta on. Elpymisrahaston kattamiseksi on tulossa EU:n omat varat eli verotusoikeus. Hyvin nopealla aikataululla, jo kesäkuussa. Pöydällä ovat päästökauppavero, digiverot ja hiilitullit. Myöhemmin finanssitransaktiovero. Tämä muuttaa ratkaisevasti unionin luonnetta, kansallinen itsemääräämisoikeus on uhattuna. Haluammeko sitä? Meillä on valot päällä.
Jussi Wihonen
Mielipidekirjoitus julkaistu Karjalaisessa 28.2.2021